etusivu | Alexandra | matkat | galleria | Scylla | Reposaari | linkit | vieraskirja | kartat

Alexandran kesä 2002

Reposaari - Ahvenanmaa (Geta) - Reposaari
Reposaari - Kristiinankaupunki - Kaskinen - Vaasa - Höga Kusten - Uusikaupunki - Reposaari

Matkakertomus - Höga Kusten

Tuuli oli ollut useita päiviä etelässä. Odottelusta huolimatta sää ei muuttunut ja Tapion kanssa pohdiskeltuamme vaihtoehtoja, käänsimme Alexandran keulan pohjoiseen. Miehistö oli tällä kertaa pienentynyt kahteen, nuoremmille oli tullut muita menoja. Scylla-kisat olisivat Uudessakaupungissa kahden viikon kuluttua ja pidimme mielessä, että voisimme osallistua niihin. Nyt kuitenkin purjehtisimme tuulten mukaan ja katsoisimme mihin ne meidät kuljettavat. Olimme hankkineet tietokoneelta luettavan cd-merikortin, joka ulottui Kaskisiin asti ja siitä eteenpäin paperikartat Kokkolan yläpuolelle. Ruotsin rannikolta meillä oli yhtenäinen karttasarja Örnsköldsvikistä Tukholman saaristoon asti.

Reposaarelta lähdettyämme jäi Kaijakari samoin kuin molemmat Enskerit styyrpuurin puolelle. Genua, fokka ja iso ylhäällä etenimme leppoisasti auringonpaisteessa. Ouran saariston Merikarvian edustalla ohitimme länsipuolelta ja vältyimme siten mutkittelevalta sisäväylältä. Kuuden tunnin kuluttua lähdöstä olimme Kiilin ulkopuolella, mutta emme poikenneet sinne tällä kertaa. Kiili, jossa olimme käyneet aikaisemmin, on, kuten niin moni rannikon seutu aikanaan, ollut huomattava purjelaivojen rakennuspaikka. Tästä perinteestä on koottu näyttely pieneen museoon satamamassa. Lähellä sijaitsevassa ulkoilmamuseossa kannattaa myös pistäytyä, jos näillä vesillä liikkuu.

Veneily on merkinnyt meille purjehtimisen ja luonnonihailun lisäksi omaan ja muiden historiaan ja kulttuuriin tutustumista. Osasyynä on ollut lapsuuden Reposaaressa kokemamme miljöö ja sen kaukokaipuuta ruokkiva satama, jossa vielä 60-luvulla vieraili laivoja eri puolilta maailmaa. Tietoisuus Reposaaren huomattavasta asemasta purjelaivakaudella, sen ollessa hetken aikaa Suomen vilkkain vientisatama, on vaikuttanut kiinnostuksen heräämiseen menneitä aikoja ja vieraita paikkoja kohtaan.

Koko 47 mailin matkan Kristiinankaupunkiin purjehdimme ulkomeren kautta. Kun saavuimme perille oli tuuli muuttunut navakaksi ja vettä satoi kaatamalla. Päätimme jäädä yöksi Högholmenin saarella olevaan vierassatamaan, jossa sijaitsi viihtyisä purjehdusseuran paviljonki ravintoloineen. Söimme illallisen ja iloksemme pääsimme lämmittelemään matkalla kohmettuneita jäseniämme saunaan, josta ei peritty erillistä maksua. Seuraavana aamuna siirryimme lähemmäs kaupungin keskustaa toiseen vierassatamaan, joka sijaitsi kaupunkiin johtavan sillan kupeessa. Vaikka Kristiinankaupungin satama saaren ja mantereen välissä on useimmille tuulille suojaisa osui ärhäkkä etelätuuli nyt laituriin. Maihin kävellessämme saimme niskaamme sen yli lyöviä pärskeitä.

Kristiinankaupunki on säilyttänyt hyvin vanhan rakennuskantansa. Purjelaivakauden tuoma vauraus näkyy komeina kirkkoina ja muutamina mahtirakennuksina. Mittakaavaltaan pienimuotoisessa Kristiinankaupungissa on Suomessa harvinaiseksi käynyt ehjä puutaloarkkitehtuuri. Matkoilla olemme huomanneet, että ruotsinkielisillä alueilla on säilytetty vanhaa enemmän kuin suomenkielisillä. Venepyörillä oli helppo tutustua kaupunkiin. Saunoimme jälleen ja nukuimme yön narisevien köysien säestyksessä kahden ruotsalaisveneen seurassa.

Tuulen suunta ei muuttunut ja siksi jatkoimme edelleen pohjoiseen, nyt vastassa oli meille tuntematonta seutua. Suomen pienin kaupunki, vaivoin Alexandran kotisatamaa Reposaarta suurempi Kaskinen, on säilynyt myös hyvin. Se on erilainen kuin Kristiinankaupunki, mutta edustaa silti vanhaa länsirannikon rakennuskulttuuria. Tapioa kiinnosti Kaskisten laajentuva satama, joka kilpailee Mäntyluodon kanssa sahatavaran viennissä. Vieraslaiturissa oli kiinnittyneenä Saijanna Vaasaa kotisatamanaan pitävä keskikokoinen Scylla. Saimme myöhemmin kuulla että se oli odottamassa kippariaan viikon lopulla tapahtuvaa matkaa varten Uuteenkaupunkiin. Saunottiin ja kierreltiin kaupunkia. Illalla alkoi sataa. Latvialaisesta veneestä oli kaasu loppunut ja miehistö apeana lämpimän aterian puutteesta.

Myrskyn kourissa

Aamu oli harmaa ja sataa tihutti kun irroitimme köydet. Tuuli virisi ja nostimme purjeet. Uskoimme ehtivämme iltaan mennessä Vaasaan. Rannikko muodostui pitkistä pohjois-eteläsuuntaisista vesiväylistä, jotka olivat kivikkoisia ja matalia. Säätiedotuksessa oli luvattu kohtalaista säätä. Tuuli kuitenkin koveni ja saimme kohta tehdä töitä purjeiden reivaamiseksi. Vähän ennen Korsnäsiä tuuli yltyi myrskyksi. Gps alkoi reistailla, emmekä enää voineet luottaa siihen. Olimme lahdella, jonka rannanpuoleinen vesialue oli vaarallisen karikkoinen. Matala ulottui kauas selälle, lisäksi lahdella sijaitsi ulompana vedenalainen karikko. Sen ympärillä oli kartan mukaan viitat, joista yritimme saada havaintoa. Sade vei näkyvyyden ja lopulta myös aallokko oli niin kovaa, ettei ollut toivoa löytää mitään kiinnekohtaa. Ainoa navigointiväline oli kaiku, joka äkkiä ilmoitti veden vähenevän kölin alla. Etsimme ympäriltä kuohuja. Päätimme pitää veneen paikoillaan koneen avulla. Pinnistelimme koko Pohjanlahden mitalta vauhtia ottaneiden aaltojen paineessa.

Kun näkyvyys parani havaitsimme rannikon tuntumassa linjamerkit, jotka osoittivat matalammalle, mutta suojaisammalle reitille. Lähdimme ajamaan vastatuuleen merkkejä kohdalleen. Paikoitellen suuret aallot pysäyttivät meidät, mutta lopulta pääsimme väylälle ja saarten suojassa aallokko pieneni siedettäväksi. Tulimme kalasatamaan, jossa ei näkynyt muita ihmisiä kuin vanha mies, joka oli käymässä kalankäsittelyhallissa. Kalakeiton ainekset jäivät meiltä saamatta. Syötyämme ja pari tuntia levättyämme oli tuuli hellittänyt. Palasimme takaisin lahdelle, myrskystä ei ollut enää tietoa. Samalla huomasimme, että reitti, jolle olimme pyrkineet, olisi huonossa säässä ollut painajaismainen. Väylä kulki kapeana pujotellen piilossa olevien kivien välistä. Myöhemmin saimme tietää, että myrskytuuli oli kaatanut metsää Itä-Suomessa samana päivänä.

Vaasaa lähestyessämme saariston ilme oli tutunoloinen, kivikkoinen ja matala kuten Porin seudulla, mutta karumpi. Väylillä oli reimareita vierivieressä. Saavuimme Vaasaan ilta-auringon maalatessa maisemat kuparinpunaisiksi. Kaupunki ulottui mereen saakka ja päätimme kiinnittyä rannassa olevan torin kupeeseen. Nallen ja Ismon elämäntyö keräsi uteliaita katseita. Laiturissa piti tukikohtaansa vanhan postilaivan replika. Vietimme pari vuorokautta pyöräilemällä ja kaupungin arkkitehtuuriin tutustumalla. Kirpputorilta ostimme viinilasit ja Alkosta niihin sisältöä.

Mietimme hetken matkan jatkamista ylöspäin, mutta karikkoiset vedet saivat riittää. Ruotsin rannikko näytti kartalla selkeältä. Otimme suunnan länteen. Purjehdimme koko päivän leppeässä etelätuulessa Vaasan saariston ulkolaidalle. Lähestyessämme Rönnskärin lähellä sijaitsevaa majakkasaarta, jonka nimeä emme löytäneet kartalta, savun tuoksu leijaili ilmassa. Saarella oli vielä jäljellä lukuisia rakennuksia siltä ajalta kun majakanvartijat perheineen asuivat siellä. Saarella oli toiminut myös merivartiosto, mutta nyt päivystys oli siirretty muualle. Tutka-asema oli kuitenkin toiminnassa. Vanhojen puurakennusten ylläpidosta huolehti vaasalainen seura, jonka jäseniä oli tullut veneillä viettämään viikonloppua. Saimme kuulla saaren historiasta kuten myös Saijannan purjehduksesta. Se oli purjehtinut Kaskisista Uuteenkaupunkiin yhden vuorokauden aikana. Otimme kiitollisina vastaan saunatarjouksen ja menimme varhain nukkumaan.

Hapansilakan synnyinseudulle

Aikaisin aamulla irroitimme köydet ja lähdimme muita herättämättä ylittämään Pohjanlahtea. Tavoitteena oli Ruotsin Korkearannikoksi, kutsuttu alue, joka ulottuu Härnösandista pohjoiseen Örnsköldsvikiin noin 80 kilometrin pituisena saaristovyöhykkeenä. Olimme matkalla sen pohjoisosaan. Tuuli oli etelästä ja paikoitellen etenimme kahdeksaa solmua. Ylitys oli vaivaton, koska sen saattoi tehdä päivän aikana hyvässä säässä. Eu:n kansalaisina meidän ei myöskään tarvinnut ilmoittaa saapumisestamme ruotsalaisille viranomaisille. Höga Kustenia lähestyvä purjehtija voi havaita korkean siluetin kirkkaalla säällä jo 20 mailin päähän. Nyt ilmassa oli kuitenkin usvaa.

Kymmenen tuntia lähdöstä kiinnityimme vierassatamaan, joka sijaitsee Trysundan saarella. Saaren sijainti aivan ulkomeren tuntumassa ja sen kaikilta tuulilta suojaisa syvä lahti on jo varhain tarjonnut kalastajille otollisen asuinsijan. Trysunda on eräs parhaiten säilyneistä ja kauniimmista kalastajakylistä koko Höga Kustenilla. Veneilijälle tarpeellisena palveluna siellä on mm. kauppa ja sauna. Tuoretta ja savustettua kalaa myydään rannan yksityistaloissa. Hapansilakkaa, jonka varsinaista esiintymisaluetta Höga Kusten on, valmistetaan myös Trysundassa. Yksi puolen kilon hapansilakkapurkki oli meilläkin tuomisina kun saavuimma takaisin Suomeen.

Satamassa oli myös muutama suomalaisvene. Kaksi moottoriveneellä liikkeellä ollutta perhettä Oulusta oli odotellut useita päiviä suotuisampaa säätä paluulle Suomen puolelle. He olivat kiinnostuneita kelistä merellä, mutta eivät vielä uskaltautuneet lähtemään. Kerroimme aikeistamme mahdollisesti vielä osallistua Scylla-kisoihin Uudessakaupungissa. He toivottivat menestystä Alexandralle. Useita vanhoja purjelaivoja oli liikkeellä ja eräs niistä, tukholmalainen koululaiva, lipui punaisten venetalaiden ympäröimään laituriin nuoren naiskipparin ohjauksessa. Ruotsalaiset viettivät hapansilakkajuhliaan, me saunoimme ja uimme.

Yövyttyämme Trysundassa jatkoimme matkaa kohti mannerta. Halusimme käydä aikaisemmilta matkoilta tutuksi tulleessa ravintolassa Köpmanholmenilla. Suomesta aikanaan Ruotsiin muuttanut äiti ja hänen tyttärensä pitävät satamassa retkeilymajaa ja sen yhteydessä olevaa ravintolaa, jonka viereen voi kiinnittyä veneellä. Kun muutama vuosi sitten löysimme paikan, vanharouva viihtyi pitkän tovin entisten maanmiestensä seurassa. Nyt saimme kuulla, että hänen poikansa hoiti vierasvenesatamaa ja kyläkauppaa Trysundassa. Köpmanholmen on kärsinyt talouden rakennemuutoksista. Suuret kemiantehtaat seisovat hylättyinä ja rappeutuvina, samoin kuin satama, jossa aikanaan on ollut vilkas liikenne. Väki on täälläkin paennut etelään.

Höga Kustenia pidetään koko Ruotsin kauneimpana saaristoalueena. Täällä tarvittaisiin aikaa viikkoja, jotta voisi kaikessa rauhassa tutustua ympäristöön. Syvät vedet, jotka suuresta massasta johtuen harvoin jäätyvät talvisin, mahdollistavat huolettoman purjehtimisen. Kryssillä voi tulla aivan saaren tuntumaan ennen käännöksen tekemistä ja suurissa sisälahdissa on koluttavaa pitkäksi aikaa. Pekka Parikan toteamus hänen purjehtiessaan Tukholman saaristossa pitää vieläkin paremmin paikkansa Höga Kustenilla: "Vedet ovat täällä selvät, kivikoita ja kareja harvassa ja saaret saaria. Maa ja vesi on siististi erotettu toisistaan, ja luonnon järjestys ruotsalaiseen malliin hyvä." Täällä liikkuessa muistuu mieleen myös kuvat Göran Schildtin matkoista Daphne-veneellä Välimerellä. Korkeat vuorimaiset saaret ja mantereen karut muodot ovat kuin Kreikan saaristosta. Etäisyydet arvioi helposti väärin, koska saarten korkeudesta johtuen ne tuntuvat olevan lähempänä kuin ovatkaan.

Kiinnostavia tutustumiskohteita on lukuisia. Ulvön saaressa on Trysundan lailla hyvin säilynyt kalastajakylä, jossa pienet talot on rakennettu vieriviereen. Vierassatamassa, joka sijaitsee hotellin yhteydessä on saunomismahdollisuus. Satama on kaikilta tuulilta suojassa kahden saaren välissä. Siellä on lisäksi kauppa ja polttoaineen jakelu. Täältä hankituista siioista teimme muutama vuosi sitten elämämme parhaan kalakeiton.

Ruotsin korkeimmalla saarella, Mjältöllä, joka sijaitsee Ulvön lähellä on suojainen luonnonsatama. Majavat ovat padonneet puroja ja saaneet aikaan lampia, joiden partailla on kumoon jyrsittyjä puita. Saaren huipulta, joka on 236 metriä merenpinna yläpuolella, avautuu laaja näkymä vaihtelevan muotoiseen saaristoon ja vuonomaisiin lahtiin. Höga Kustenilla maannousu jääkauden jälkeen on ollut erityisen suurta. Mjältön laki kohoaa edelleen lähes senttimetrin vuodessa.

Mantereen puolella Skuleskogenin kansallispuistossa on alueita, jotka muistuttavat Lapin maisemia. Högbonden saarella on isokokoinen kivinen majakkarakennus ja retkeilymaja. Saari on pienestä koostaan huolimatta korkea ja kasvillisuudeltaan monipuolinen. Saaren länsipuolella on laituri.

Sitkeästi etelässä pysytellyt tuuli viivytti matkantekoa. Olimme tulleet purjehtimaan, emmekä halunneet ajaa koneella vastatuuleen. Etenimme hitaasti alas rannikkoa pienissä kylissä pistäytyen ja luonnonsatamissa yöpyen. Alunperin arvelimmme, että mikäli sää olisi houkutteleva, voisimme matkata aina Tukholman saaristoon asti. Silloin emme osallistuisi purjehduskisaan. Nyt kuitenkin tuuli pysyi vastaisena ja matalapaine piti sään vaihtelevana. Kun saimme lisäksi kuulla, että Suomessa vallitsi korkeapaine ja helle, muutimme suunnitelmaa. Päätimme sittenkin lähteä kisaan mukaan ja ylittää Selkämeren viistosti Härnösandin edustalta Uuteenkaupunkiin.

Torstaina 11.7. aamulla kello seitsemän heräsimme Kramforsin satamassa. Koko Ångermajoen laaja uoma kylpi auringossa rikkoutumattoman peilityynenä. Vasta Alexandran hiljainen kulku jätti siihen pehmeästi laajenevan jäljen. Olimme tulleet edellisenä iltana 20 mailia jokea ylös katsomaan aikaisemmin kukoistavaa sahateollisuuden ydinaluetta. Nyt lautatapulit olivat kadonneet kuten kotoisesta Reposaaresta. Muistona menneisyydestä olivat sahauksesta jätteeksi jääneistä rimoista kootut rantatöyräät ja laiturit, joita oli näkyvissä kaikkialla. Norrlandin suuret joet ovat aikanaan olleet merkittäviä tukkien kuljetusväyliä ja siksi myös sahoja on sijainnut näiden varsilla useita. Matkalla merelle alitimme vuonna 1997 valmistuneen Högakustenbronin, joka on pohjoismaiden suurin riippusilta. Sen kaksi pylonia, joiden varassa siltaa kannattavat vaijerit kulkevat ovat 178 m korkeat ja niiden väli on 1,2 km. Sillan vapaa korkeus on 40 m. Sen ylitse kulkee E 4 ja autolla liikkuvalle matkailijalle onkin luvassa mieliin painuvia kohteita poikkeuksellisella rannikkoalueella.

Selkämeren yli Uuteenkaupunkiin

Kello yksitoista tulimme Härnösandin edustalle. Tallensimme gps:ään reittipisteen Isokarin majakan edustalle. Vänta litets grundin ohitimme kello kahden aikaan. Jaoimme kolmen tunnin ajovuorot. Tuuli kääntyi sen verran länteen päin että kykenimme juuri ja juuri purjehtimaan reittipistettä kohti. Sää vaihtui pian lähtömme jälkeen koleaksi ja mustia pilviä vyöryi meitä vastaan. Yötä myöten sää heikkeni ja alkoi sataa. Genuan tilalle keulaan vedimme yöksi fokan, jonka hallitseminen tuulen voimistuessa oli helpompaa. Kaukana salamat valaisivat taivasta. Korkeapaine viipyi Suomen puolella.

Vuorossa ollessamme puimme turvavaljaat päälle ja kiinnitimme itsemme levankiin. Olimme sopineet, että emme yritä yksin tehdä manöövereitä, vaan kutsumme kaulassa riippuvalla pillillä toisen apuun jos oli tarvista. Matkan aikana emme nähneet laivoja emmekä muita veneitä. Ainoat elolliset meidän lisäksemme olivat lokit, jotka silloin tällöin kiersivät veneemme ja jatkoivat sitten matkaansa. Rankin osuus sattui Tapiolle aamuyön tunteina. Kylmyys, sade ja tuuli tunkeutuivat vaatekerrosten alle. Hytissä oli kuitenkin kotoisan lämmintä toisin kuin ensimmäisellä kesäkuisella matkalla Höga Kustenille. Silloin molemmat veneessä olevat lämmittimet reistailivat ja lämpötila keskellä merta laski muutamaan asteeseen.

Aavalla merellä tapahtumattomuus ja loputon autius luovat erikoisen olotilan, mieli tyhjenee ja liukuu osaksi ympärillä olevaa rajattomuutta. Vastakohtaisuudet ovat läsnä samanaikaisesti - etäisyys ja läheisyys- kylmyys ja lämpö, turvallisuus ja vaara.

Aamulla sää parani ja aurinko alkoi paistaa, mutta edelleen oli koleaa. Tuuli oli navakkaa ja se kääntyi nyt selvästi länteen. Nostimme genuan uudelleen ylös. Sivuttaisessa mainingissa sai olla tarkkana pinnan kanssa. Erilaisten kokeilujen kautta sopiva menetelmä ohjaukseen löytyi. Vauhti nousi paikoitellen 7-8 solmuun. Lähestyessämme Suomen rannikkoa helle antoi odottaa itseään. Vasta kello kolme päivällä kun ohitimme Isokarin majakan lämpö saavutti meidät. Kuorimme itsemme vapaiksi vaatekerrosten alta.

Helteen myötä tuuli heikkeni ja ajoimme lopun matkaa koneella akkuja ladaten. Saapuessamme Pakkahuoneen venesatamaan oli Scylla-rivistö jo koossa. 175 mailin matka Kramforsista Uuteenkaupunkiin oli taittunut 34 tunnissa. Sophian kippari järjesti meille paikan komean kahvelikutterinsa kylkeen. Vuoden 2002 Scylla MM kisat odottivat seuraavana päivänä. Mutta miten niissä sitten kävikään, on jo eri juttu.

Julkaistu Scylla-lehdessä keväällä 2003 - Tapani Leino

Takaisin